Urheilulahjakkuuksien löytäminen edellyttää laajaa harrastuspohjaa
Tämä kirjoitus julkaistiin alun perin lyhennettynä Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla sunnuntaina 4.9. 2016
Suomen historiallisen huonon olympiamenestyksen jälkeen keskustelu huippu-urheilun tilasta ja sen merkityksestä on käynyt kiivaana. Entinen jääkiekkovalmentaja Petteri Sihvonen päätyi syyttämään huippu-urheilun kehnosta tilasta Nuori Suomi -henkeä ja “kaikki pelaa” -periaatetta. Helsingin Sanomien vieraskynässä puolestaan Teijo Pyykkönen nosti esiin nykyisen liikuntapolitiikan ristiriitaiset tavoitteet terveysliikunnan ja tavoitteellisen kilpaurheilun välillä. Kun samaan aikaan pyritään kansanterveydellisistä syistä edistämään terveysliikuntaa ja turvaamaan urheilusta kiinnostuneiden mahdollisuudet menestyä, on rajalliset resurssit levitetty liian laajalle.
Merkittävän kansallisen huippu-urheilumenestyksen saavuttamiseen on karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa toimivaa mallia. Ensimmäinen näistä pohjautuu järjestelmään, jossa urheilumenestyksestä on tehty tehty yksilölle väylä merkittävään taloudellisen ja sosiaalisen statuksen nousemiseen. Esimerkiksi Kiinassa ja Venäjällä yhteiskunta panostaa voimakkaasti kilpaurheiluun, siinä menestymiseen ja palkitsee menestyneitä urheilijoita runsaskätisesti. Yhdysvalloissa puolestaan sosio-ekonomisena porkkanana kilpaurheilijoille tarjotaan stipendejä huippuyliopistoihin, joka monelle nuorelle on ainoa väylä korkeakouluopintoihin ja pois sukupolvien köyhyyden kierteestä.
Viimeisinä vuosikymmeninä olympialaisissa Suomea paljon paremmin menestyneissä Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ollut käytössä toinen malli. Näissä maissa varsinaista huippu-urheilua tuetaan suurin piirtein yhtä paljon kuin Suomessa, mutta liikuntaan suunnatut määrärahat ovat Suomea huomattavasti suurempia. Näissä maissa, kuten Suomessakin, huippu-urheilijat (harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta) tavoittelevat menestystä omien taloudellisien intressiensä vastaisesti, intohimosta ja rakkaudesta omaan lajiinsa. Ilman taloudellisia motivaattoreita riittävän intohimoisten ja lahjakkaiden urheilijoiden löytäminen vaatii laajaa harrastuspohjaa, josta menestyjät voidaan seuloa.
Suomessa, onneksi, olympimitalit eivät ole enää samanlainen keskeinen kansallisen identiteetin tarvepuu kuin se on joskus ollut ja on helppo ajatella, että huippu-urheilun tukeminen on vain rahan haaskausta. Varmaa on myös se, ettei urheilumenestyksen turvaamiseksi ole olemassa poliittista tahtoa luoda Kiinan tai Venäjän kaltaista valtiojohtoista komentojärjestelmää. Huippu-urheilu ei kuitenkaan ole jokin muusta liikunnasta ja urheilusta erillään oleva ilmiö. Kyseessä on jatkumo, jossa lahjakkaimmat ja motivoituneimmat liikkujat siirtyvät jossain vaiheessa huippu-urheilijoiksi ja usein huippu-urheilu-uran jälkeen palaavat rivikilpaurheilijoiksi tai valmentajiksi tai vain riviliikkujiksi omaksi ilokseen. Siksi ilman huippu-urheilua ei olisi myöskään harrasteurheilua tai liikuntaa, eikä niiden mukanaan tuomia kansanterveydellisiä etuja.
Suomen kaltaisissa yhteiskunnissa avain valtavaan liikkumattomuuden ongelman ratkaisemiseen on siis sama kuin menestykseen huippu-urheilussa: mahdollisimman monen lapsen, nuoren ja aikuisen liikuttaminen. Tämä vaatii kuntien ja valtion nykyistä mittavampaa rahallista panostusta nimen omaan liikuntaan: tarvitaan uusia liikuntapaikkoja ja rahaa liikuntaharrastusten kustannusten nousun hillitsemiseen sekä uusien matalan kynnyksen liikkumismahdollisuuksien luomiseen. Kun massat on saaatu liikkeelle, niiden joukosta löytyneille motivoituneille lahjakkuuksille on enää vain voitava tarjota polku kohti huippu-urheilua urheiluakatemioiden, lajiliittojen maajoukkuerinkien ja muun urheilijärjestelmän kautta.
“Kaikki pelaa” ei pilaa suomalaista huippu-urheilua, oikein tehtynä se pelastaisi sen. Ja ratkaisisi monta muutakin kansanterveydellistä ongelmaa.
Kommentit (0)